Romeo + Juliet

Vietin eilen leffailtaa ystäväni kanssa. Selailimme romanttisten elokuvien -osiota Netflixissä, kunnes silmiini osui Romeo + Juliet. Olin nähnyt viimeksi tuon elokuvan joskus ala-asteella. Se ei ollut niin hyvä, kuin muistin, mutta silti niin kaunis ja surullinen tarina. Kuinka ihanan suurta ja tunteikasta rakkautta ! Elokuva sai minut miettimään, että miksi elämä ja rakkaus ovat niin vaikeita asioita. Eihän niiden olisi pakko olla, mutta miksi teemme niistä sellaisia. Tiedän itsestäni varsin hyvin sen, että rakkauskuvani voi olla hieman vääristynyt juuri romantiikan tavoittelun vuoksi. Minäkin haluan sitä suurta rakkautta. Tästä syystä tiedostan myöskin sen, että on enemmän kuin todennäköistä, että minusta tulee vanhapiika; asun keskellä metsää pienessä mökissä sadan kissan kanssa ja auta armias, jos joku uskaltaa tulla rauhaani häiritsemään.
   Jäin myös miettimään, miksi antaa toisten ihmisten vaikuttaa kahden ihmisen keskinäiseen rakkauteen. Senhän ei pitäisi kuulua kenellekään muulle millään tavalla. Jos ihmiset eivät pysty siitä kanssanne iloitsemaan ja rakkauttanne kunnioittamaan (rakkaushan on kunnioittamisen arvoinen asia!), on noissa ihmisissä mielestäni silloin jotakin outoa.

Me Eliaksen kanssa pidimme tapailuamme salassa. Pidin sitä vähän hölmönä, olisinhan itse halunnut kuuluttaa koko maailmalle, kuinka onnellinen ja ihastunut minä olin. Kunnioitin ja arvostin kuitenkin Eliaksen toivetta, sillä hän osaltaan pelkäsi, miten veljeni reagoisi asiaan. Jälkeenpäin olen miettinyt, että oliko tuo kuitenkin vain tekosyy. Mitkään merkit eivät kuitenkaan siihen viitanneet. Molemmat olivat sitä mieltä, että eivät halunneet mitään laastarisuhdetta, ainakaan toistensa kanssa.
Hetken tapailujen jälkeen aloimme puhua, miten tuomme 'suhteemme' veljelleni esille. Ajammeko vain yhdessä autolla pihalle ja tokaisemme: "Moi. Me tultiin nyt." vai pitäisikö asiaa jotenkin pehmustaa. Veljelläni oli kuitenkin jo jonkinlainen pieni aavistus asiasta, kumpikaan emme vaan olleet myöntäneet vielä mitään.
Emme myöskään Eliaksen kanssa koskaan keskustelleet suhteemme laadusta ja siitä, mitä toisillemme olimme. Mielestämme riitti, että viihdyimme toistemme seurassa. Antaisimme asioiden kulkeutua omalla painollaan ilman hätiköimistä.
   Yhtenä lauantaina lähdimme yhdessä viihteelle. Minulla oli ollut erittäin rankka ja surullinen päivä, kaipasin kipeästi piristystä. Elias haki minut kotoa. Minulle ei ollut aavistustakaan, minne olimme menossa. Omakotitalon pihassa hän vain tokaisi, että nyt näet minun sukulaisiani. Olin puulla päähän lyötynä. Sukulaisia tapaamaan? Oikeasti? Kyllä, oikeasti. Mielessäni häivähti pieni toivon pilkahdus siitä, että olisimme edenneet suhteessamme. Se pilkahdus sammui. Ilta meni kyllä oikein hyvin. Meillä oli hauskaa, ja jossain vaiheessa jatkoimme baariin. Elias oli jälleen ihana herrasmies.
   Seuraavana viikonloppuna lähdin jälleen viihteelle. Tällä kertaa veljeni ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Illan hämärtyessä suuntamme näytti kaupungin yöelämään, vaikka se ei kuulunut suunnitelmiimme. Olimme kuitenkin veljeni tyttöystävän kanssa tanssituulella, ja pitäähän silloin tanssimaan päästä ! Tanssifiilikseni kuitenkin katosi nopeasti, kun pääsimme yökerhoon sisälle. Narikasta päästyäni silmäni osuivat Eliakseen. Olin iloisesti yllättynyt, kunnes hänen kylkeensä änkeytyi joku tummatukkainen nainen (huomatkaa katkeruuteni!). Etsin pakotietä, mutta sitä ei löytynyt. Pitäisikö ruveta kirkumaan? Itkemään? Vai marssinko suoraan miehen luo ja vetäisen kunnon avarin poskelle? En, olen hieno nainen ja osaan käyttäytyä ja pitää tunteeni kurissa. Veljeni kävi tilaamassa meille juotavaa sillä välin, kun etsimme hänen tyttöystävänsä kanssa meille pöydän. Ihmettelimme, miksi veljelläni kestää. Syykin selvisi, kun hän ilmaantui pöytäämme. Hän oli käynyt juttelemassa Eliaksen kanssa. Ensimmäisenä veljeni kysyi minulta, oliko minun ja Eliaksen välillä ollut jotakin. Vastasin tietenkin kieltävästi. Nainen, tai tyttö, joka Eliaksen seurassa oli, oli heidän pomonsa tytär. Ja tuo tietohan oli minulle erittäin tärkeä. Siitä osasin laskea, että tyttö ei ollut vain joku satunnainen heitukka, ja hänen oli pakko olla Eliaksen luona majailemassa, koska asui itse aivan eri paikkakunnalla.
   Vedin illan kunnialla loppuun saakka. Hymyilin, tanssin, hymyilin lisää. Hymyilin, vaikka tuo kaksikko änkeytyi samaan pöytään kanssamme. Elias oli selvästi erittäin vaivaantunut. Hän yritti hakea katsettani, mutta joka kerta, kun silmämme kohtasivat, käänsin tylysti katseeni pois. En voinut antaa hänen nähdä tuskaa silmissäni. Jossain vaiheessa en enää kestänyt, vaan minun oli pakko lähteä kotiin. Sanoin nopeat heipat kaikille ja selittelin poistumistani alkavalla päänsäryllä liian kovaa soivan musiikin takia. Kotimatka tuntui loputtoman pitkältä, vaikka on todellisuudessa kilometrin luokkaa. Tuntui, etteivät jalkani enää jaksaneet kannatella minua. Kotiovesta päästyäni romahdin. Romahdin juuri siihen paikkaan ja annoin itkun tulla. Mitä helvettiä juuri oli tapahtunut? Mitä ne kaikki puheet ja sukulaisille esittelyt olivat olleet? Pieni pääni oli aivan pyörällä. Se on sitä edelleenkin, sillä vaikka olen jo jotakin Eliaksen kanssa jutellut, en ole saanut vastauksia kysymyksiini. Luontoni ei anna periksi edes esittää niitä.

            Elias ei ollutkaan minun Romeoni.

Prinsessa ei saanut valtakuntaa.

En ole koskaan ennen kirjoittanut blogia. En aloittanut sitä nytkään miellyttääkseni muita ihmisiä, vaan helpottaakseni itseäni. Olen jo kauan pitänyt päiväkirjaa, mutta muiden on liian helppo päästä siihen käsiksi. Anonyymisti verkossa kirjoittaminen on mielestäni paljon turvallisempaa. Voin kuitenkin jotakin kertoa itsestäni. Olen reilu parikymppinen nainen Etelä-Suomesta. Elän ihan tavallista elämää; käyn koulua, tapaan kavereita, pidän hauskaa. Tai ainakin yritän. Olen nimittäin toivottoman rakastunut erääseen mieheen. (Kutsutaan häntä vaikka Eliakseksi). Mutta hän ei selvästikään ole rakastunut minuun, ainakaan enää. Joten prinsessa ei siis saanut valtakuntaa. Älkääkä nyt leimatko minua itseänsä viilteleväksi, epätoivossa ja itsesäälissä eläväksi marttyyriksi, sillä sitä en ole. Uskokaa pois !

Olen tuntenut Eliaksen jo yli kymmenen vuotta. Jo teininä olin häneen salaa hiukan ihastunut, tietysti, olihan hän SE isoveljen hyvännäköinen kaveri. Olen sitä mieltä, että välillämme on jo pidempään ollut jonkinlaista selittämätöntä kipinää, josta me molemmat olemme olleet hiukan hämillämme. Ja itse olen aina päässäni ajatellut, että Elias olisi minulle juuri se oikea, minun prinssini valkealla ratsullaan. Tavallaan olikin.
Viime kesänä aloimme liikkua enemmän yhdessä yhteisten kavereittemme kautta. Molemmilla meni suhteissaan huonosti ja olimme tietystikkin allapäin asiasta. Toistemme seurassa kuitenkin unohdimme murheet, saimme toisemme nauramaan ja viihdyimme muutenkin hyvin yhdessä. Vaikka olin eroamassa pitkäaikaisesta poikaystävästäni, minusta ei tuntunut ollenkaan pahalta. Olin löytänyt ihmisen, joka sai minut oikeasti unohtamaan kaiken muun ympäriltäni.
Tuli syksy, ja olimme jonkin verran vähemmän tekemisissä Eliaksen kanssa. Olin eronnut poikaystävästäni lopullisesti. Eräänä iltana sain viestin Eliakselta, hän pyysi minua tapaamaan häntä. Menin. Myös hän oli eronnut naisystävästään jonkin aikaa sitten. Hän kertoi, kuinka oli kerännyt rohkeutta ottaa minuun yhteyttä, ja kuinka oli miettinyt valmiiksi, mitä sanoisi minulle. Niitä sanoja ei vaan sillä hetkellä tullut ulos. Kaiken keskustelun jälkeen kuitenkin selvisi, että hän oli ihastunut minuun. Olin onneni kukkuloilla. Hän tarttui käteeni ja miljoonat perhoset lähtivät sisälläni lentoon, silmissäni sumeni hetkellisesti. Mitään parempaa tunnetta en osannut edes kuvitella.
Vietimme aikaa yhdessä, soittelimme, tekstailimme... Elias oli romanttinen, ja jokakerta hänet nähdessäni, en voinut olla hymyilemättä. Hymyilen nytkin, kun vain edes ajattelen sitä tunnetta, minkä hän sai minut tuntemaan. Samaan aikaan tuntuu erittäin pahalta. Joka tapauksessa.. Kävimme syömässä, keikoilla, tapaamassa hänen kavereitaan, makoilimme tunteja sängyllä jutellen ja pohtien tulevaisuutta. Hän jaksoi muistuttaa minua kauneudestani, lumoavista silmistäni ja valloittavasta hymystäni. Olin hänen mielestään myös jollain tasolla mystinen. Hän ei osannut lukea minua yhtään, ja se viehätti häntä. Suunnittelimme ensi kesää; kuinka hauska ja onnellinen siitä meille tulisikaan. Kävisimme veneilemässä ja kalastelemassa, pelaamassa, matkustelisimme.. Oliko se kaikki oikeasti vain puhetta? Tarkoittiko hän kertaakaan, mitä sanoi? Vai miksi hänen mielensä muuttui niin yhtäkkiä? Liian paljon kysymyksiä ilman vastauksia.
Olin onnellisempi kuin koskaan. En ole koskaan osannut edes kuvitella, että voisin olla niin onnellinen. Kunnes en ollutkaan. Prinsessa ei saanutkaan valtakuntaa.