En ole koskaan ennen kirjoittanut blogia. En aloittanut sitä nytkään miellyttääkseni muita ihmisiä, vaan helpottaakseni itseäni. Olen jo kauan pitänyt päiväkirjaa, mutta muiden on liian helppo päästä siihen käsiksi. Anonyymisti verkossa kirjoittaminen on mielestäni paljon turvallisempaa. Voin kuitenkin jotakin kertoa itsestäni. Olen reilu parikymppinen nainen Etelä-Suomesta. Elän ihan tavallista elämää; käyn koulua, tapaan kavereita, pidän hauskaa. Tai ainakin yritän. Olen nimittäin toivottoman rakastunut erääseen mieheen. (Kutsutaan häntä vaikka Eliakseksi). Mutta hän ei selvästikään ole rakastunut minuun, ainakaan enää. Joten prinsessa ei siis saanut valtakuntaa. Älkääkä nyt leimatko minua itseänsä viilteleväksi, epätoivossa ja itsesäälissä eläväksi marttyyriksi, sillä sitä en ole. Uskokaa pois !
Olen tuntenut Eliaksen jo yli kymmenen vuotta. Jo teininä olin häneen salaa hiukan ihastunut, tietysti, olihan hän SE isoveljen hyvännäköinen kaveri. Olen sitä mieltä, että välillämme on jo pidempään ollut jonkinlaista selittämätöntä kipinää, josta me molemmat olemme olleet hiukan hämillämme. Ja itse olen aina päässäni ajatellut, että Elias olisi minulle juuri se oikea, minun prinssini valkealla ratsullaan. Tavallaan olikin.
Viime kesänä aloimme liikkua enemmän yhdessä yhteisten kavereittemme kautta. Molemmilla meni suhteissaan huonosti ja olimme tietystikkin allapäin asiasta. Toistemme seurassa kuitenkin unohdimme murheet, saimme toisemme nauramaan ja viihdyimme muutenkin hyvin yhdessä. Vaikka olin eroamassa pitkäaikaisesta poikaystävästäni, minusta ei tuntunut ollenkaan pahalta. Olin löytänyt ihmisen, joka sai minut oikeasti unohtamaan kaiken muun ympäriltäni.
Tuli syksy, ja olimme jonkin verran vähemmän tekemisissä Eliaksen kanssa. Olin eronnut poikaystävästäni lopullisesti. Eräänä iltana sain viestin Eliakselta, hän pyysi minua tapaamaan häntä. Menin. Myös hän oli eronnut naisystävästään jonkin aikaa sitten. Hän kertoi, kuinka oli kerännyt rohkeutta ottaa minuun yhteyttä, ja kuinka oli miettinyt valmiiksi, mitä sanoisi minulle. Niitä sanoja ei vaan sillä hetkellä tullut ulos. Kaiken keskustelun jälkeen kuitenkin selvisi, että hän oli ihastunut minuun. Olin onneni kukkuloilla. Hän tarttui käteeni ja miljoonat perhoset lähtivät sisälläni lentoon, silmissäni sumeni hetkellisesti. Mitään parempaa tunnetta en osannut edes kuvitella.
Vietimme aikaa yhdessä, soittelimme, tekstailimme... Elias oli romanttinen, ja jokakerta hänet nähdessäni, en voinut olla hymyilemättä. Hymyilen nytkin, kun vain edes ajattelen sitä tunnetta, minkä hän sai minut tuntemaan. Samaan aikaan tuntuu erittäin pahalta. Joka tapauksessa.. Kävimme syömässä, keikoilla, tapaamassa hänen kavereitaan, makoilimme tunteja sängyllä jutellen ja pohtien tulevaisuutta. Hän jaksoi muistuttaa minua kauneudestani, lumoavista silmistäni ja valloittavasta hymystäni. Olin hänen mielestään myös jollain tasolla mystinen. Hän ei osannut lukea minua yhtään, ja se viehätti häntä. Suunnittelimme ensi kesää; kuinka hauska ja onnellinen siitä meille tulisikaan. Kävisimme veneilemässä ja kalastelemassa, pelaamassa, matkustelisimme.. Oliko se kaikki oikeasti vain puhetta? Tarkoittiko hän kertaakaan, mitä sanoi? Vai miksi hänen mielensä muuttui niin yhtäkkiä? Liian paljon kysymyksiä ilman vastauksia.
Olin onnellisempi kuin koskaan. En ole koskaan osannut edes kuvitella, että voisin olla niin onnellinen. Kunnes en ollutkaan. Prinsessa ei saanutkaan valtakuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti